Salo Volley

Mahtava viikonloppu takana!

Jokunen viikko takaperin LOKin luokkakaverinin, lentopalloilija, kyseli haluaisinko osallistua meidän luokan joukkueessa Salossa pelattavaan Salo Volley-lentopalloturnaukseen. Meni vielä kehumaan, että olin koulussa pelannut ihan hyvin... Jännitti ja hetki piti miettiä, enhän minä mikään lentopalloilija ole! LOKilla oli ollut aivan ihana ja hyvä opettaja sekä taitavia ja kärsivällisiä luokkakavereita, mutta ennen sitä en kyllä osannut lentopalloa yhtään.

Meidät oli ilmoitettu sekajoukkueiden 3+3 sarjaan (3 tyttöä ja 3 poikaa), mutta ei se ihan putkeen mennyt. Tyttöjä meillä oli neljä, mutta kaikkien kolmen viimehetken peruutusten vuoksi vain yksi oma LOKin poika. Onneksi saatiin pelata 4+2 ja jopa 5+1 ja saatiin muista kavereista vähän vahvistusta.

Reissu alkoi perjantai-iltana, kun ajoin Saloon kaverin luokse yöksi. Ilta meni kuulumisisa vaihdellessa, taloa ihastellessa ja sääntöjä kertaillessa.

Lauantaina kello soi kahdeksalta, jonka jälkeen lähdettiin kentille ilmoittautumaan ja 9.30 alkoivat meidän pelit. Huomasi, ettei ollut pahemmin LOKin loppumisen jälkeen koskenut palloon, mutta pikkuhiljaa tuntuma taas löytyi ja mikä tärkeintä oli hauskaa! Peleissä tuli jokunen tappio ja jokunen tasapeli, mutta onneksi tuloksella ei ollut niin väliä. Pelien jälkeen käytiin porukalla kaupassa, vuokraamassa leffa, ostamassa karkkia ja syömässä Salon Antoniossa (ihan sairaan hyvää kanaa, ranskalaisia ja dippiä, suosittelen!). Illalla pelaajat alkoivat olla sen  verran väsyneitä ja raihnaisia, ettei kukaan halunnut lähteä juhlimaan, sohvalla makoilu sopi paremmin.

Sunnuntaina pelit alkoivat samoihin aikoihin kuin edellisenä päivänä. Pelit paranivat ja saatiin tappioiden ja tasapelien lisäksi vielä voittokin viimeisestä pelistä! Pelien jälkeen suihkuun, syömään ja kotiin. Niin kiva viikonloppu, oli ihana nähdä luokkakavereita ja vaihtaa kuulumisia, kyllä taas jaksaa uittaa lapsia uimakoulussa!

Ero

Erosta on hetki aikaa mutta pää on täynnä kysymyksi. Miten joku voi repiä sydäntä niin tuskallisesti ja kovaa? Miten joku voi saada olon niin kauheaksi? Miten joku on voinut olla niin tärkeä, ettei sitä ole edes huomannut? Ja miten se kaikki voi nyt olla poissa?!

Seurustelin poikaystäväni kanssa reilut puolitoista vuotta, puolitoista mielettömän hienoa ja tapahtumarikasta vuotta. Niiden aikana kaksi nuorta ihmistä oppi niin paljon, itsestään, toisesta ja ennen kaikkea elämästä. Oli niin hienoja hetkiä ja oli riitoja, mutta tähän asti riidat aina väistyivät taas rakkauden valtavan voiman tieltä. Mutta ei enää. Sydän on särkynyt ja mieli on maassa. Kenelle nyt puhua? Kenen kanssa jakaa KAIKKI? Onko tämä nyt todellakin tässä?

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Iso ikävä. Ja oppia elämästä, itsestä ja yhdessä olemisesta. Ehkä joskus saan näyttää jollekin, mitä olen oikeasti oppinut. Aika tosiaan parantaa haavat ja kun koulut elokuussa alkaa, on kaikki toivo puolellamme, että exä voi olla hyväkin kaveri.

Ikävä on edelleen, mutta se on muuttunut. Itkut on itketty ja sydän kovetettu, mutta kyllä kai sen joskus joku vielä sulattaa? Mielenterveyden pelastus tässä hetkessä on ehdottomasti ollut lasten uimakoulut! Siellä lapset ovat tärkeintä, ilo ja hymy tarttuu, onnistumisista iloitaan ja vastuu pitää ajatukset kurissa. Iltaisin joko työt tai harrastukset täyttävät vapaan ajan, eikä ole aikaa murehtia. Kaikesta tästä saisi olla kiitollinen muulloinkin, mutta nyt se on vaan pirun hienoa olla kiireinen ja elämä täynnä tekemistä ja muita ihmisiä.

Lajivalintojen vaikutukset lajivalintoihin

Moi! Töissä ja harkoissa tuli eilen puhetta lajivalinnoista ja niiden pitkäaikaisista vaikutuksista. Pointteja oli kaksi: A) yksilöurheilija on yksinäiseen puurtamiseen tottunut kun taas joukkueurheilija vaatii treenatessa väkeä ympärilleen ja B) kestävyysurheilija useimmiten valitsee kestävyyspainotteisen lajin pääharrastuksekseen myös myöhemmin "varsinaisen urheilu-uran" jälkeen. Molempiin on melko selkeät selitykset, vaikka toki poikkeuksiakin löytyy!

Jos mietitään ensin yksilöurheilija vs. joukkueurheilija. 

Yksilöurheilija on tottunut treenaamaan yksin ja vähän silloin kun sopii ja järjestettyihin harjoituksiin voi myöhemminkin olla vaikea sopeutua aikataulujen takia. Yksilölajin valinnut usein myös tykkää urheilla ja treenata yksin saaden kaiken huomion esimerkiksi valmennuksessa. Yksilöurheilija on myös valmis ottamaan täyden vastuun menestyksestä. Ei voi syyttää ketään muuta, jos ei hyppää pituutta tarpeeksi pitkälle tai juoksu tarpeeksi lujaa. 

Joukkuelajeissa on usein jokin taktiikka, jota pyritään käyttämään, yksilöurheilussa tämä on harvinaisempaa vaikkakin esimerkiksi kestävyysjuoksussa voidaan taktikoida miten kovaa lähdetään, kuinka hyvä on loppukirissä, millaisia juoksijoita muut ovat,... Mutta varsinkaan matalammalla tasolla tästä ei ole vastaavaa hyötyä kuin joukkuelajeissa.

Ovatko yksilöurheilijat sitten kovempia treenaajia kun eivät kerran voi syyttää muita huonosta menestyksestä ja jaksavat lähteä treenaamaan ilman muiden painostusta? Väitän, että tätä ei voi yleistää! Moni joukkueurheilija sanoo, että yksin on vaikea lähteä treenaamaan, muiden tuki, kannustus ja paineet auttavat tsemppaamaan ja tekemään parhaansa. Mutta jos oikeasti haluaa menestyä ja kehittyä niin uskon, että lajista riippumatta mennään vapaa-ajalla treenaamaan ja harjoittelemaan. Meilläpäin ainakin nuoria jalkapalloilijoita näkee potkimassa palloa kavereineen vapaa-ajalla, liian harvoin liikkumisen, hyvinvoinnin ja aktiivisuuden kannalta, mutta joskus kuitenkin. Yksilöurheilijalle taas harjoituspäiväkirja on riittävän suuri motivaattori ja tsemppari, joka pistää treenaamaan. Jos harjoituspäiväkirjassa lukee tänään treeni niin se treeni tänään tehdään! Toki meillä yksin urheilevillekin tulee välillä päiviä, kun olisi kiva tehdä juttuja yhdessä jonkun kanssa, mutta onneksi usein löytyy joku kilpasisko treenikaveriksi.

Toinen väite karrikoiden oli "kestävyysurheilija on aina kestävyysurheilija".

Väite perustuu enimmäkseen omiin kokemuksiini. Lajitaustaani kuuluvat jalkapallo, tanssi, ratsastus, hiihto, lumilautailu, juoksu ja pyöräily. "Parhaina juoksuvuosinani" juoksua tuli paljon ja lenkkien kestot olivat noin 45-90 minuuttia eli ihan kestävyysurheilua jo. Oheistreeneinä oli paljon kestävyysjuttuja kuten pyöräilyä ja hiihtoa sekä tottakai myös jonkin verran nopeus- ja voimatreeniä. Kun juoksu alkoi tuottaa ongelmia, oheistreenit pysyivät eli edelleen tuli kestävyysliikuntaa, mutta ei niin lajinomaiset oheisharjoitukset jäivät vähemmälle. Miksi niitä olisi tehnyt, olinhan kestävyysjuoksija enkä pikajuoksija tai punttimimmi?! Nyt jalkapallo ja juoksu palailevat takaisin harjoituskalenteriin ja sen myötä varmasti myös vähemmälle jääneet oheiset.

Kestävyysurheilijan yleiskunto on usein melkoisen vahva. Tästä syystä ei kuulosta niin mahdottomalta polkea töihin, tehdä lenkkejä monena päivänä viikossa ja käydä lisäksi aktiivisessa työssä. Nopeusurheilijatkin ovat toki kovakuntoisia, mutta heillä on enemmän nopeita lihassoluja, jotka myös väsyvät urheillessa nopeammin kuin hitaat lihassolut, joita rauhallinen kestävyystreeni lisää. Juuri tästä biologisesta syystä nopeuslajien harrastaja ei välttämättä viihdy myöhemminkään kestävyyslajien parissa ja kestävyysurheilija ei viihdy nopeus- ja pikalajien parissa.

Itse koen kaikesta lajitaustastani huolimatta olevani kestävyysjuoksija, yksilö- ja kestävyysurheilija siis. Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että kannattaa rikkoa vähän omia rajojaan! Vaikka olisi tottunut treenaamaan yksin niin mikset joskus kokeilisi jotakin joukkuelajia? Tai kuntosalin sijaan ryhmäliikuntaa vaikka bodypumpin muodossa? Ja toisinpäin myös! Jumppa-Pirkko voisi joskus kokeilla vaikkapa salille tai pyöräilemään menoa ihan itsekseen. Tai jos löytyy joku treenikaveriksi niin sehän nyt on loistava kompromissi ja hyvää vaihtelua ihan kaikille!

Mitä mieltä muut täällä ovat? Oletteko yksilö- vai joukkueurheilijoita? Entä kumpi on mieluisempi: nopeus- vai kestävyyslajit?

Ohjausta toisen perään

Tämä viikko on ollut töissä tosi monipuolinen ja mielenkiintoinen. Työnantaja sairastui yllättäen tiistaina ja minulle tuli muutama ohjaus, ensimmäinen tunnin varoitusajalla! Olen aikaisemmin ohjannut pääasiassa lapsia ja nuoria ja vielä oman lajini eli yleisurheilun puitteissa. Omaa lajia kun ohjaa on liike- ja harjoitepankki laajahko ja on helpompi heittää nopeasti joku leikki/peli/harjoite niin sanotusti hatusta. Mutta esimerkiksi ikäihmisten puistojumppaan ei hirveästi ole sellaista varmuutta ja liikepankkia, jos aika esimerkiksi kuluu kovin kovin hitaasti... Koulussa ohjattiin toki toisiamme eli ikähaarukka oli 17-25v ja lajeina minulla oli muun muassa jalkapallo ja keihäänheitto.

Tiistai – Tupalan puistojumppa

Rauhallista jumppaa pääasiassa ikäihmisille ja palvelutalon asukkaille. Jumppa sisältää ikäihmisille sopivan rauhallista lihasten ja nivelten lämmittelyä sekä tasapaino-, liikkuvuus- ja joogaharjoitteita. Haasteena oli se, että vedin ensimmäistä kertaa ikinä ikäihmisten jumppaa, oli harjoittelemista kuinka paljon ja kuinka haastavia liikkeitä heille voi teettää. Olin onneksi ollut kerran seuraamassa tätä jumppaa toisen ohjaajan kanssa ja kirjoittanut muistiin mitä hän oli tehnyt. Ripaus edellistä jumppaa, ripaus omaa ja ripaus soveltamista niin kyllä siitäkin selvittiin!

Tiistai – Minit ja Midit yleisurheilu

Minit ovat 4-7v ja heitä käy kerrasta riippuen jopa 40-50kpl. Pieninpien kanssa joka kerta leikitään ja pelataan paljon sekä alussa että lopussa ja vähän välissäkin. Lisäksi joka kerta on jokin aihe, tällä viikolla oli oma suosikkini eli juokseminen. Varsinaisina harjoitteina olivat nyt juoksutekniikka, juoksuradat ja paljon juoksua sisältävät leikit, kuten maa-meri-laiva ja hipat. Pienten kanssa pyritään ottamaan alkuleikki, varsinainen harjoitus ja loppuleikki, jotta saataisiin heille järkevä harjoitusmalli tulevaisuutta ajatellen, vaikka nyt he jaksavatkin painaa menemään ilman sen suurempia verryttelyjä.

Midit ovat 8-10v ja heitä käy joka kerta noin 10kpl. Porukka on mukava, antavat toisilleen haastetta ja sekä 8- että 10-vuotiaita on tasaisesti. Heillä oli myös juoksuviikko. Alkuverryttelyn jälkeen he tekivät juoksutekniikkaa, rytmiharjoitteita, Seuraa johtajaa-peliä sekä muutaman vedon lyhyillä kisamatkoilla. Lopuksi vielä loppuverryttely ja venyttely.

Keskiviikko – Kartanon aamuvoimistelu 

Tämä jumppa on suunnattu pääasiassa hyväkuntoiselle eläkeläisille ja kesälomalaisille. Lähes sama jumppa kun Tupalassa tiistaina, mutta mukaan tulee myös hieman haastavampia liikkeitä ja liikkeet haastavat esimerkiksi tasapainoa enemmän kuin tiistain jumpassa. Myös maassa tehdään jonkin verran liikkeitä. Tätäkin jumppaa olin kerran ollut seuraamassa ja saanut sitä kautta vinkkiä mitä voisin tehdä. Jumppa meni paljon paremmin kuin edellinen ja olin ihan fiiliksissä sen jälkeen! Miten kivaa oli saada palautetta, että ohjaamiseni oli ollut selkeää ja jumpassa oli ollut kivaa. Tuli niin hyvä mieli ja kyllä se myös kannustaa rohkeasti ohjaamaan ja harjoittelemaan ohjaamista. Ja sitähän syksyllä lähdetään tekemään!

Torstai – Kesä HIIT

Työnantajaa tuuraamassa täälläkin. Kerran kävin seuraamassa ja tein muistiinpanoja siitäkin. Ryhmä on tarkoitettu perusterveille, työssäkäyvillä kuntalaisille ja toki myös esimerkiksi kesälomalaiset ovat tervetulleita. Yllätyksiltä ei koskaan ohjatessa vältytä, tällä kertaa viimeisillään raskaana oleva nainen tuli kyselemään, että saako tulla mukaan. Omaa kehoa kuunnellen ja antamiensa vaihtoehtojen kanssa hänkin sai kovahkosta treenistä itselleen sopivan. Mutta kyllä siinä pienillä ohjaajalla oli miettimistä miten muuttaa patteri, joka sisältää kahdenlaisia hyppyjä sekö maassa mahallaan tehtäviä selkälihasliikkeitä... Selvisin ja opin taas paljon uuttaa!

Torstai – Maksit yleisurheilu 

Maksit ovat kaikki yli 10v, joilla ei ole seurakisja kovempia tavoitteita. Tällä viikolla tehtiin treeninä erilaisia aitakävelyjä, juoksutekniikkaa, rytmiharjoitteita ja käytiin läpi pikajuoksun ydinkohtia.

Onko muilla ollut mukava viikko töissä? Nyt viikonlopun viettoon ja ensi viikolla alkavat uimakoulut!